Vuoden mökkiläinen Miitta Sorvali mökkeilee kahdella mökillä, jotka ovat molemmat tulleet elämään kummallisten sattumien kautta, kuin kutsuttuna. Nyt Kittilässä ja Pohjois-Karjalan Suitsansaaressa on Miitan omat paratiisit.
Aamulla mökillä Suitsansaaressa herätessään Miitta Sorvali avaa ensi töikseen riihen leveän, matalan oven ja kömpii takaisin riihen perällä olevaan sänkyynsä. Siitä hän näkee suoraan isolle, liplattavalle Pyhäjärvelle ja upealle etelään päin avautuvalle hiekkarannalle.
Sitten hän nousee ja keittää kahvit, hyvällä säällä ulkona kesäkeittiössä ja huonolla säällä riihen muuratussa puuhellassa tai kaasuliedellä. Juo kahvia ja katselee järvelle.
Suitsansaaren pieni, 25 neliön riihi on täydellinen helteisen heinäkuun tukikohta. Saaressa on ”hiekkarantojen hiekkaranta” ja uskomattoman aurinkoinen tontti. Vanhan satavuotiaan riihen Miitta sai siirrettyä tontille.
Miitta on varjellut riihen harmoniaa ja sen alkuperäisiä yksityiskohtia. Sata vuotta vanhoja ovenpieliä ja ihanasti kuopalla olevaa kynnystä. ”EI HÖYLÄTÄ, EI UUSIA”, Miitta kirjoitti tekstiviesteihin kirvesmiehelle. Mustuneet hirret on pesty mäntysuovalla, ja Miitta on teettänyt tilaan sopivat ruutuikkunat.
Vanha ovi piti ehdottomasti säilyttää, vaikka sitä varten joutuu kumartelemaan ja siihen lyö päänsä.
”Se on sellainen nöyryyden koulu. Tuntuu kuin astuisi pyhättöön”, Miitta sanoo.
Mökillä päivät täyttyvät mitättömistä asioista. Kylmässä lähteessä pidettävästä maitotonkasta pitää hakea maitoa ja voita, kantaa halkoja ja vettä, lämmittää saunaa. Riihen lattian Miitta sanoo lakaisevansa 17 kertaa päivässä kauniilla harjalla ja rikkakihvelillä. Tontille on jouduttu nimittäin tuomaan paljon hiekkaa, ja sitä kantautuu jatkuvasti sisään.
Päivän voi viettää myös järvessä kellumalla.
”Olen maailman paras kellumaan, voin kellua vaikka kuusi tuntia. Oletan, että se johtuu pitkistä käsistäni”, Miitta nauraa.
Pyhäjärven kirkas vesi on lapsuudesta tuttu, sillä sen äärellä Miitta vietti lapsuuden kesät perheen mökillä Kiteellä. Tuolloin kesät kestivät ikuisuuden. Isä vei lapsia nenäliina päässä veneellä ja äiti paistoi räiskäleitä. Miitta oli varma, ettei kenelläkään ole samanlaista paratiisia.
”Halusin samaa meidänkin perheelle. Paistetaan lettuja, eikä mihinkään ole kiire.”
Perheeseen kuuluvat mies, Kari, aikuiset lapset ja lapsenlapset. Se on Miitan oma porukka, jossa hän mieluiten mökkeilee. Miitta on mökillä usein myös yksin. Matkustaa junalla, koska autoa hän ei aja, ja perille päästyään soittaa Arvo Ketolaiselle, paikalliselle veneentekijälle jo kuudennessa polvessa, joka tulee hakemaan Miitan. Mökille päästäkseen pitää nimittäin ylittää iso selkä.
”Olen arka, vaikka totuinkin lapsena veneilemään järvellä. Isä antoi vanhan Evinruden käyttööni jo 12-vuotiaana”, Miitta sanoo ja viittaa moottoriveneeseen.
Kesäpaikka Suitsansaaressa tuli elämään vasta joitain vuosia sitten.
”Harrastan päiväunelmointia, ja kerran loikoilin sängyllä ja haaveilin, että saisinpa rantapaikan, mutta en mä saa. Ja sitten menin nettiin, ja yhtäkkiä edessäni oli kuva täydellisestä rantapaikasta Suitsansaaressa. Näytin miehelle, ja hän sanoi, että jos haluat, tee vain. Ja niin panin toimeksi.”
Miten mökillä aika voikin venähtää niin, ettei tee oikeastaan yhtään mitään. Se on ihanaa!
Toinen, Lapin mökki, on käytössä ympäri vuoden. Mökki on iso, 1930-luvun alkuperäiskuntoinen maalaistalo joen rannalla. Sellainen on äärimmäisen harvinainen löytö Lapissa, sillä yleensä tilat kulkevat suvussa. Se, miten talo joutui Miitan omistukseen, on jännittävä tarina.
Kolmetoista vuotta sitten Miitta ja Kari vuokrasivat ökymatkailuauton ja reissasivat pohjoiseen. Se ei ole kuulemma yhtään heidän tapaistaan, ja Miitta nauraa muistolle siitä, miten he ökyautossa kuuluivat heti klubiin, jossa moikkailtiin. Tosiasiassa he nukkuivat puolet öistä hotellissa ja söivät ravintolassa, sillä se oli hauskempaa. Auto täyttyi matkalta hankituista taimista, jotka Miitta vei Helsingin kotiin.
Kun he ajoivat Kittilään, Miitta huomasi sanovansa ääneen, että täältä hän haluaa mökin. Se yllätti hänet itsensäkin.
”Tuossahan on myynnissä mökki”, Kari vastasi, kun tienpuolessa oli ilmoitus uusvanhasta mökistä.
Miitta soitti myyjälle, vaikka inhoaakin uusvanhaa. Myyjä kysyi, millaista mökkiä Miitta oikeastaan etsii.
”Keksin siinä saman tien, että sen pitäisi olla vanha hirsitalo alkuperäisessä kunnossa. Joen rannallakin se voisi olla.”
Kaksi kuukautta myöhemmin myyjä laittoi tekstiviestin. Myytäväksi tulisi iso vanha maalaistalo alkuperäisessä kunnossa joen rannalla. Olisikos Miitta kiinnostunut? Miitta matkusti junalla oikopäätä Lappiin.
”Mikä jännitys! En tiennyt yhtään kuntokartoituksista tai muusta. Ja mä ostin sen.”
Miitta näyttää vieläkin ällistyneeltä ja nauraa onnellisena. Hänellä on lapsesta saakka ollut pinnan alla kytevä kaiho Lappiin. Se sai alkunsa siitä, kun hänen vanhempansa ja sisaruksensa pääsivät käymään ystäviensä Rut Brykin ja Tapio Wirkkalan kotona Lapissa.
”He kertoivat aina romanttisesti, miten upeaa siellä oli, miten pappi-isäni oli siunannut talon ja miten paikalliset olivat tulleet paikalle lappilaispuvuissaan.”
Lapissa Miitta rakastaa luonnon kauneutta: suomaisemaa ja niittyä talon vieressä. Olo on kuin olisi ulkomailla, murrekin niin erilainen. Yksi parhaista asioista on fantastiset ihmiset. Lapsena Kiteellä Miitta liikkui paljon isän kanssa ja oppi rakastamaan kansanihmisiä ja isoja persoonallisuuksia. Lapissa heitä on paljon, hän sanoo.
Kaikkein tärkeimmät, rakkaat lähinaapurit, Hannu ja Hannele, asuvat niityn toisella puolen. Miitta menee Lappiinkin usein yksin, matkustaa yöjunalla ja soittaa Hannulle, voisiko tämä tulla hakemaan junalta.
Kun Miitta oli ensimmäistä kertaa mökillä, Hannu toi niityn yli tarjottimella poronkäristystä, puikulaperunoista tehtyä pottumuussia ja ’kiissulia’.
”Sanoin, että nyt mä alan itkeä, johon Hannu sanoi, että nyt ei itketä, nyt syyään.”
Miitasta Lapissa on uskomatonta vieraanvaraisuutta. Samoin koko elämisen rytmi on erilainen.
”Kun menen Lappiin, päässä on usein outo hössötys ja työstressi, ja almanakka on täynnä, mikä on tietysti oma vika. Mutta heti kun Hannu avaa suunsa, huokaisen, että nyt otetaan asiat rennommin, puhutaan hitaammin. Siinä on joku taika.”
Miittaa naurattaa, ettei Lapissa ole tapana koputtaa oveen.
”Saatan puuhastella ajatuksissani, kun Hannu ja Hannele seisovat siinä yhtäkkiä kakun kanssa. Sitten keitetään kahvit ja syödään kakkua”, Miitta sanoo.
Hiljattain naapuriin on ilmestynyt nuori, komea sulhaspoika.
”Ja hän on perinnerakentaja! Mikä Jumalan lahja, sillä haluan, että kaikki tehdään vanhaa kunnioittaen!”
Miitan mökit ovat jatkuvassa prosessissa. Tänä kesänä Suitsansaaressa koetaan elintason nousu, kun mökille saadaan aurinkopaneelit ja sitä myöten sähkö, jääkaappikin. Kaunis pukuhuone on suunnitelmissa, ja saunan ja riihen eteen Miitta haluaa patiot. Ja Lapissa navetan katto pitäisi uusia.
”Jos vaan saan säästymään rahaa, mietin heti, että mitäs rakennettais. Kun mökki on oma, voin tehdä mitä haluan. Aika paljon haluan myös olla tekemättä mitään, etten vaan tuhoaisi”, Miitta sanoo.
Hän sanoo olevansa hyvä laiskottelemaan. Vaikka kaikkea on kiva tehdä, on pääasia, ettei mitään tarvitse tehdä.
”Miten mökillä aika voikin venähtää niin, ettei tee oikeastaan yhtään mitään. Se on ihanaa!”
Korjattu 9.6. Arvo Ketolaisen nimi muutettu Arvo Ketolasta.
